23.6.2009
Kartanlukua, pelkovalmennusta ja märät lenkkarit
Meinasin olla tänään jänis ja jättäytyä suunnistuskeikasta, sinne kun piti mennä yksin ja jostain syystä alkoi ahdistaa. Mutta sitten kaveri perui mun hienon varasuunnitelma A:n, ja kun olin eilen sinnitellyt yhteensä 5 tuntia tilastotieteen luennoilla ja laskareissa, ihan vaan jotta tänään olisi vapaata siitä riemusta, niin piti miettiä homma uudelleen. Päätin kyllä heti lähteä, sen verran järki sanoi mullekin, että oon ihan naurettava jos jänistän vaan koska en uskalla sinne pusikkoon yksin.
Emitin kohdalla kuitenkin tuli joku stoppi, en vaan voinut ottaa sitä mukaan. Jotenkin se ajatus siitä, että netissä ihan virallisesti sitten jälkeenpäin sanottaisiin, että miten meni, tuntui ihan ylitsepääsemättömältä. Olin ennen lähtöä ihan varma, että eksyn vielä jonnekin, harhailen ihan väärään suuntaan ja sit mua ei koskaan löydetä sieltä pusikosta. Näin urbaaniksi voi ihminen tulla, että luonto kerta kaikkiaan vaan edustaa jotain tosi synkkää ja hallitsematonta. No, pääsin sentään paikan päälle, kun lupasin että emittiin ei tarvitse koskea, jos tuntuu pahalta.
Sain kartan käteen ja melkein itku meinasi tulla. Rata itse näytti ihan ookoolta, mutta hemmetti - en paikallistanut että missä oltiin kartalla. No, järkevämpi olisi voinut aiemminkin hokata, että ei oltu vielä kartalla ja että lähtöalueelle joutui vähän kävelemään (- ja sinne oli opasteet)... Siinä sitten paniikissa yritettiin kävellessä miettiä, että mikähän tuntomerkki täsmäis. Kun käveli vähän eteenpäin, niin vastaan tuli ne valtavat golf-kentät, joita ei kyllä voinut mitenkään olla huomaamatta ja jotka löytyi jo kartastakin. Se oli heti alkuun ihan hyvä opetus päänupille, joka yrittää pessimistinä ennakoida aina ja kaiken.
Radalle pääsin ja vaikka kartanluku alkuun kävi vähän kömpelösti - piti oikein melkein ääneen mutista, että "väli on parisataa metriä, koilliseen, sit siinä on jotain kiviä vasemmalla ja tossa toi polku" - niin tokan rastin jälkeen alkoi jo helpottaa. Ja kaikki 12 sieltä sitten löytyikin, vaikka parille pääsinkin vähän niin kuin peesissä ja yksi tupsahti eteen paikassa, josta en todellakaan sitä odottanut vielä löytäväni. Jätin oikeastaan kompassin kokonaan käyttämättä ja yritin vain koko ajan stemmata luonnonmerkkejä ja paikallistaa itseäni kartalta. Osan aikaa se onnistui ihan hienosti ja pääsin vähän jyvälle siinä peukalo liikkuu kartalla - systeemissä. Mutta oli pari paikkaa, jossa lähdin muka ihan suoraan menemään ja havahdun vasta kun olin pari sataa metriä väärässä paikassa.
Tavallaan yksin oli tosi kiva mennä - sai rauhassa katsoa ja vähän oppi luottamaan siihen, että en mä nyt ihan väärin tätä lue. Mutta ne hetket kun yhtäkkiä "katosi" kartalta eikä sit ympäriltä kuullutkaan ketään (=luuli olevansa äkkiä koko planeetan puolikkaalla yksin), niin kyllä vähän ahdisti. Kaipa siihenkin tottuu, myös tämmöiset uusavuttomammat urbaanit yksilöt. Samoin olisin ehkä tarvinut vähän jeesiä reittivalinnoissa - nyt katselin kyllä kovasti karttaa ja siitä luontoa - se vaan olisi pitänyt pystyä tekemään myös toisinpäin. Eli nyt katsoin kartasta linjan, että tosta mennään, vaikka siinä olisi sitten tullut eteen mitä tahansa risukkoa tai kalliota. Jyrkänteet sentään osaan jo kartallakin kiertää, mutta tokavikan rastin jälkeen piti mennä suossa pludaamaan molemmat jalat, kun ei voinut älytä kiertää suota vähän kauempaa. Niillä litimärillä lenkkareilla olikin sitten huippua hölkötellä maaliin ja takaisin parkkipaikoille.
Mutta noin niin kuin psykologiselta kannalta oon tosi iloinen, että menin - tuli ainakin voitettua se pelko, että eksyn ihan kokonaan. Sitä paitsi kiersin sen helpon 4 km radan 1 h 35 minuutissa - nopeammin kuin ne aikaisemmat radat, ja tää oli kyllä varmasti ihan yhtä nihkeä maasto kuin viime viikolla Serenassakin. Kolmella viimeisellä rastilla ilmeisesti verensokeri pääsi livahtamaan liin alas, koska iski sellainen hälläväliä-asenne eikä jaksanut enää kunnolla katsoa kohtia - se potutus loppui kuitenkin kuin seinään kun autossa napsin taskuun jääneitä karkkeja...
Ja eiku ens viikolla taas uudestaan :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hienoa, että rastit löytyivät ja jäi hyvä fiilis. Siitä se lähtee.:) Känny kannattaa pitää alkuun mukana, kyllä sulle sitten järjestäjät soittaa, jos et ole ilmoittatunut maaliin, kun maali on mennyt kiinni. Tuo ainakin jotain turvallisuuden tunnetta.:)
Ei ne muuten aina soita...? Tai siis, tajusin vasta kotona toisella kertaa, etten ilmoittautunut maaliin (menin kaverin kanssa, sillä oli emit ja mulla ei), eikä mua kukaan kyllä kaivannut :(
Toisaalta nyt tällä kertaa mua erityisesti pyydettiin ilmoittautumaan kun tulen takaisin, joten kait se on sitten järjestäjäkohtaista??
Lähetä kommentti